Mä lähdin aamulla sun vierestä.  Viimeisen kerran taas. Sulla oli synttärit perjantaina. Mä tein sulle kakun. Ethän sä edes kakuista tykkää. Mä huomasin yhtäkkiä ettet sä ole enää mun vieressä. Sä istuit pimeässä keittiössä yksin.  Mä tulin sinne ja mua itketti. Sä sanoit mulle että synttärit muistuttaa sua aina siitä ettei sun ois pitänyt syntyäkkään. Et ois tehnyt niin paljon pahoja asioita, satuttanut muita, jos sua ei olis koskaan syntynytkään. Mä en olisi kokonainen jos sua ei olis koskaan ollut.  Mä en ois koskaan kokenut maailman suurinta rakkautta jos sua ei olisi enää ollutkaan. Vaikka nyt kun sä teet mulle näin kipeää, mietin kuinka paljon paremmin mun elämä ois nyt jos sua ei olisi ollut. Mutta päivääkään mä en vaihtaisi pois, ja tämä kipu on hinta mitä mä maksan. Sydän verillä, mutta mulla ei ole vaihtoehtoa.

Me molemmat ollaan niin rikkinäisiä. Mutta me ei voida parantaa toinen toistamme. Ei se rakkaus mihinkään kuole varmasti koskaan, mutta toivottavasti vielä muuttaa muotoaan. Mä haluaisin että mä saisin elää tasapainossa, ja löytää ihmisen joka koskettaa mua yhtälailla kun sä olet koskettanut. Tuntuu vain siltä että sellainen ihminen tulee olemaan halpa kopio susta.

Jollain tasolla toivon että suhun sattuis edes sadasosan verran niinku muhun sattuu, mutta ei se niin ole.  Enkä mä halua antaa sulle tästä kivusta osaasi, koska haluan tuntea tämän kaiken koska sä olet siten läsnä mun elämässä edelleen. Ainakin hetken.

 

Homokeskustelu. Niin liikaa.

Homojen puolestahan toki rukoillaan, sanoo kirkko. Vähän niinkuin sairaiden, ja muiden huono-osaisten puolesta. Siunata ei koska jos kirkko antaisi siunauksen homoille, tarkoittaisi se sitä että kirkko antaisi asialle myös hyväksynnän. Homo-ilta keskustelun tuloksena on se että Kkrkko vetäytyy kaikesta sanomastaan, ja heittää paskan Räsäsen niskaan. Mitä tekee Räsänen? Alkaa puolustautua, mutta ei tajua sitä että mitä enemmän hän puolustautuu, sitä enemmän sammakkoa sujahtaa huulien välistä, ja tulipalo on väistämätön. Ja aiheesta.

Räsänen kertoi homoseksuaalisuuden olevan psykiatrinen sairaus, ja suurin osa homoseksuaaleista on ollut joko koulukiusattuja tai lapsena hyväksi käytettyjä. Jos homoseksuaalisuus olisi sairaus, miksi siihen ei ole kehitetty antibioottikuuria? Viikko nappia naamaan, ja olisit taas jumalan silmissäkin terve.  Mari Kiviniemi totesi kaikkeen tähän kommenttia kysyessä että"En kommentoi, pidän huolen omista synneistäni". Joten Kiviniemenkin mielestä homoseksuaalisuus on synti.

Jouko Pihon kirjoituksia en viitsi edes kommentoida. Ne olivat suoraan kuin Johan Af Grannin kännissä kirjoitettuja salaliittoteorioita,  tämän sekopään kirjoituksia tuskin allekirjoittaa kukaan selväjärkinen, edes kristitty.

Ihmisiä tippuu kirkosta jumalaton määrä. Jos itse olisin vielä ollut kirkon jäsen, olisin tasan tarkkaan itsekin eronnut. Kuka helvetti tässä maailmassa voi sanoa kuka saa rakastaa ja ketä?  Saahan homotkin tosiaan rakastaa sanoo Räsänen, mutta koskea ei saa.

En pysty ymmärtämään. En halua ymmärtää ja onneksi en ymmärrä.  Ainoa asia mistä olen onnellinen Räsäsen puolesta, on se että pahoina aikoina aviomies oli hieronut Päikän hartioita, ja lapset olivat tehneet kermakakkua. Päikällä oli pahamieli. Jollain tasolla toivoisin että Päivin lapsista jompi kumpi olisi homoseksuaali. Ehkä Päivi silloin ymmärtäisi, jollei sitten lääkärinä parantaisi tätä piirrettä lapsestaan pois.

Mies ja mies, nainen ja nainen, nainen ja mies. Mitä väliä? Ihmiset rakastaa toisiaan. Keskitytään ennemmin siihen vihaan mitä tässä maailmassa on, ja parannetaan semmoisia asioita mitkä on oikeasti sairaita.

Sydänsuruja. Tyhjänpäiväisen kuuloinen sana. Sydänsurut kuulostaa teini-ikäisen hepsankeikan paskanjauhannalta. Mulle tämä on kuolema. Mun elämästä on kuollut sen tärkein osa pois. Ja tietäen että se osa elää silti jossain tuolla omaa maailmaansa, on löydettävissä, on puhelinsoiton päässä, tekee tästä niin kivuliasta, että se on vaikea kestää.

Ensimmäinen yö ilman sinua. Kädellä hapuilen viereeni, mihin sä katosit?  Vaikka sä olet siinä ollut, kadonnuthan sä olet ollut jo pitkän aikaa. Nyt kun sä et fyysisesti ole siinä, on tämä vihdoin ja viimein käsitettävä. Ja mä itken, itkisin edes itseni uneen, mutta en mä unta saa. Ajattelen sua, meitä, meidän yhteistä elämää. Ja mä roikun näissä ajatuksissa viimeisillä voimillani, ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Ei se aika tule enää takaisin, ei tule.

Ihmiset pyytää mua lopettamaan itkemisen, miehiä tulee ja menee. Ei auta yhtään. Mua ei auta nyt kenenkään sanat, ei kaverin olkapäät, ei pullo punaviiniä, puhumattakaan suklaasta. Mua auttais sen että sä ottaisit musta kiinni, ja sanoisit että kaikki järjestyy. Mutta ethän sä voi sanoa noin koska ei mikään enää järjesty.  Mä haluaisin huutaa ja repiä sua, ja vaikka vetäisit mua turpaan, se auttais, koska tietäisin että tunnet jotakin. Ja se on sairasta.

Mä pelkäsin koko meidän seurustelun ajan.  Mä pelkäsin menettäväni mun suurimman rakkauden ja niinhän siinä sitten kävi. Ehkä syy mun pelkoon oli se, etten ollut koskaan enää rakastanut ketään niinkuin sinua. Pelkäsin että joku tulee ja vie sut multa pois.  Joku päivä sä et enää aamulla heräisi rakastaen mua. Ja nyt olen kohdannut pahimman pelkoni. Joku sanoo että tämä pelon kohtaaminen voi olla hyväkin asia mutta onkohan tämä professori ajatellut että olen myös menettänyt mun elämäni tärkeimmän ihmisen. Pitikö se olla niin että kun pelon kohtaa, niin huomaakin hengittävänsä helpommin. Mulla ei ole koskaan ollut näin raskasta hengittää, ei ikinä.

Sen tiedän, etten uskalla enää rakastaa koskaan. Musta tulee lintumummo joka hengailee puistoissa linnun olkapäillä ja etsii kadonnutta rakkauttaan.